lauantai 7. syyskuuta 2013

Matka on tärkeämpi kuin päämäärä

Olen mietiskellyt omia tuntemuksiani Ironman matkan jälkeen.Omasta kilpailustani kirjoittelin edellisessä jutussani ja kirjoitin siinä myös hieman miltä tuntui kisan jälkeen.Kahden edellisen IM-kisan jälkeen olen ollut kovassa endorfiini paukuissa monta päivää.Kuulostaa varmaan tutulta monelle.Nyt viimeisin kisa oli täysin erilainen,se ei tuntunut miltään.Ei mitään endorfiini paukkua,ainoastaan tyhjä olo.Samanlainen tunne oli jo melko nopeasti Kuopion kisan jälkeen.Mitäs nyt? Ei enää saa "kiksejä" IM-kisastakaan,pitäisikö pidentää matkaa? Vaihtaa lajia?Kokeilla  jotain kovempaa extreame-juttua?Yksi päämäärä on saavutettu,tavoitteet pitää pistää paremmaksi,kovemmaksi ja rankemmaksi,kuulostaako tutulta? Jos haluaa saada kunnon "kiksit" pitää mennä pidemmälle,kovempaa tai korkeammalle,näin se menee.Vai pitääkö sen mennä näin?



1993 IM-kisan jälkeen putosin maapinnalle tuollaisen paukun jälkeen ja kaksi kuukautta kisan jälkeen olin myynyt fillarit,märkäpuvun yms. kaikki mikä irti lähti lajiin liittyen.Rupesin sitomaan perhoja ja kalastamaan.
Jälkikäteen olen monasti miettinyt,mikä meni silloin pieleen.Itse kilpailussa ei mikään,se meni loistavasti.Ensimmäinen IM-kisa ajassa 9,45h.Mutta silloin en ollut valmistautunut,enkä ollut tietoinen mitä voi tapahtua sen jälkeen,kun putoaa taas jaloilleen kisan jälkeen.Ja minulle tapahtui tuo pahin mahdollinen skenaario,jonkinlainen kisan jälkeinen masennus.Englanniksi sitä kuvataan termin "post-ironman blues".
Meni 20 vuotta ennenkuin palasin takaisin lajin pariin.Monet vuodet tunsin sieluni syövereissä kaipuuta lajiin,mutta oikea aika tuli vasta näin pitkän ajan kuluttua.Siinä välissä kokeilin kaikenlaista,viimeiset 5 vuotta meni joogan parissa.Jooga on minulle ollut tie itseen ja sen myötä olen saanut sisäisen rauhan.Se on opettanut minulle monia asioita,joiden avulla olen sisäistänyt triathlon harrastuksessani kokemani  "vuoristoradan" ja pystynyt käsittelemään tätä niin,ettei se vie minua mennessään väärään suuntaan.Tarkoitan tällä sitä,että olkoon tuntemukseni jäävuoren huippu tai pohja,sillä ei loppujen lopuksi ole merkitystä,koska kuitenkin tärkeämpää on matka miten sinne pääsee.Tämän tuntemuksen saavutettua ei ole merkitystä oletko viimeinen tai ensimmäinen kilpailussa.Tämä ei tarkoita myöskään sitä,ettei voi laittaa itselleen tavoitetta esim. kilpailuun ja nauttia sen saavuttamisesta,mutta sen ollessa ainoa päämäärä voi romahdus olla kova vaikka se saavutettaisiin.Tai kilpailun jälkeen palattaessa maanpinnalle ollaan lähtöpisteessä ja on saavutettava enemmän eli kovempaa ja korkeammalle.Mitä sitten kun ei enää pääse kovempaa tai korkeammalle?



Nämä ovat asioita,jotka jokaisen on  pähkäiltävä ja koettava itse.Onneksi nykyään asioista saa tietoa ja pystyy edes hieman valmistautumaan etukäteen siihen,mitä voi olla odotettavissa.Tämä oma kirjoitukseni on oikeastaan pintaraapaisu koko asia kokonaisuudesta ja mitä siihen liittyy.Ihmiset reagoivat eritavalla tähän,mutta ehkä tämä antaa joillekin mietittävää siihen,mitä tälläinen IM-kisa voi saada aikaan,mitä se opettaa tai oikeastaan opettaako se mitään?

Oma palautuminen on lähtenyt mukavasti käyntiin.Pidin kolme päivää totaalilepoa kisan jälkeen,siitä sitten hiljalleen kevyttä pyöräilyä ja uintia.Tällä viikolla olen jo juossutkin pari kevyttä lenkkiä.Mieli vetää harjoittelemaan ja nauttimaan rasituksen jälkeisestä endorfiinistä:)